(Laitan nyt tän tänne kun ei hoffilehteen kelpaa )

Pirkanmaan Pelastuskoirien pienryhmäkarkelot 17.10.2009

PPK järjesti pienryhmille perinteisen pienryhmäkarkelon (entiseltä nimeltään katselmus) lauantaina 17.10.09 Tampereella. Karkeloihin osallistui tällä kertaa harmittavan vähän joukkueita, vain kolme kappaletta ja yhdessä joukkueessa oli vain kaksi jäsentä. Etukäteen ei herunut muuta tietoa kuin että koirille eikä ohjaajille ole tasovaatimuksia, ja että tehtävät ovat hauskoja ja viihdyttäviä.

Meidän pienryhmästä päätettiin lähettää karkeloihin allekirjoittanut Herin 2,5v. kanssa, Miia & x-rotuinen Usko 5v sekä Janne & mali Velmu n. 3 vuotta. Ryhmänjohtajaksi valittiin Tuula jolla on melkoisesti kokemusta pelastuskoiratoiminnasta. Perjantaina kävimme Tuulan ja Miian kanssa raunioilla reenaamassa katselmusta silmällä pitäen, ja kokeiltiin koirillamme ensimmäistä kertaa myös rakennusetsintää. Reenit sujuivat ihan mallikkaasti, joten illalla pakkasin repun hyvillä mielin seuraavaa päivää varten.

Lauantaina olimme pääkallopaikalla Kangasalan Auto- ja tiemuseo Mobiliassa hyvissä ajoin ennen kello neljää, ja vähän ihmettelimme että missä mahtavat muut joukkueet olla kun parkkipaikalla ei näkynyt muita. Parin puhelinsoiton jälkeen selvisi että olemme väärässä paikassa, joten vähän huonosti alkoi meidän karkelot...

Löydettyämme oikealle parkkipaikalle Tuula kävi hakemassa ohjeistukset ensimmäistä rastia varten. Saimme myös neljä karttaa. Ensimmäinen rastimme olikin ihan lähettyvillä, ja Tuula ryhmänjohtajana päätti että otamme mukaan Uskon ja Herin. Johtokeskuksesta saimme kuulla että alueelle on kadonnut kolme vanhusta, ja saimme myös tuntomerkit ja vanhusten nimet. Teimme etsintäsuunnitelman, ja päätimme jakaa ryhmän kahtia. Tuula tuli minulle kartturiksi, ja Janne toimi Miian kartturina. Jaoimme ryhmän kahteen osaan myös muilla rasteilla.

Itseäni alkoi jo vähän jännittämään, alue oli melko laaja eikä Herin kanssa ole ikinä treenattu hakua muualla kuin metsässä tai raunioilla... Lähdimme liikkeelle suunnitelman mukaan, ja yritin parhaani mukaan lukea Heriä että onko se saanut hajua kadonneista. Ensin tuntui että Heri ei tajua mitä ollaan tekemässä, ja totesin Tuulalle että laitan sen pitkään liinaan ja katsotaan miten homma lähtee siitä etenemään. Tuula kuitenkin kehoitti päästämään Herin irti, ja hetken epäröityäni teinkin niin. Heri singahti tismalleen sinne minne sen lähetin, ja pian alkoi neiti selvästi tekemään hommia.

Aika pian Heri alkoi näyttää selviä merkkejä siitä että se on hajulla, ja koska sillä on ilmaisu (rulla) vielä kesken, jouduin juoksentelemaan melkoisesti pysyäkseni sen perässä. Heri tarkensi hajun puiseen pieneen mökkiin, jossa oli ikkuna ilman lasia, ja Heri nousi ikkunaa vasten heiluttaen häntäänsä. Juoksin Herin viereen innoissani, mutta katsottuani sisälle petyin koska en nähnyt muuta kuin vihreää pressua. Heri kuitenkin jatkoi mökin piirittämistä, ja heilutteli häntäänsä myös ovella. Avasin oven enkä vieläkään nähnyt kuin pressua, kunnes Heri kurkisti pressun alle ja tajusin että onhan siellä joku!! Kutsuin Tuulan paikalle, ja siirryin sivummalle palkkaamaan Heriä sillä välin kun Tuula haastatteli kadonnutta. Ensimmäinen eksynyt vanhus oli löytynyt, hyvä Heri!

Tuula ilmoitti löydöstä radiopuhelimella myös ryhmämme toiselle puoliskolle, ja jatkoimme sitten etsintää suunnitelman mukaisesti. Kohtapuoliin Jannelta tuli viesti että toinen vanhus on löytynyt, joten nyt piti vain etsiä kolmatta kadonnutta. Heri teki hienosti töitä, ja oikein hämmästyin miten varmasti se työskenteli, aivan kuin tietäen täsmälleen mitä se oli tekemässä (päinvastoin kuin emäntänsä...). Se ei myöskään reagoinut ylimääräisiin ihmisiin jotka tulivat mukanamme, ja omapäisestä luonteestaan huolimatta se selvästi teki töitä kanssani eikä hillunut itsekseen. Harmittavasti aika loppui kesken ennenkuin kolmas kadonnut löytyi, joten palasimme johtopaikkaan kuuntelemaan tuomiotamme. Ryhmämme sai kehuja erityisesti keskinäisestä kommunikoinnista, ja Heri sai kommentit ”nuori, mutta hyvä koira”. Itse sain (yllättäen...) moitteita siitä että olin pistottanut Heriä vähän turhan usein, ja yhdeltä kohtaa olin kutsunut sen liian pian pois (lähellä oli tie enkä halunnut että Heri lähtee juoksemaan sinne).

Seuraava rasti oli pienen matkan päässä rannan läheisyydessä, ja johtokeskukselta saimme tiedon että etsimme kadonnutta pariskuntaa ja heidän autoaan. Heri pääsi huilimaan, ja minut pistettiin Jannen & Velmun karttureiksi. Tiesin että tästä ei hyvää seuraa koska suuntavaistoni ja kartanlukutaitoni ovat melko olemattomat, mutta rohkea rokan syö. Usko jatkoi hommia Tuulan toimiessa Miialle kartturina. Tehtyämme etsintäsuunnitelman lähdimme liikkeelle, ja kuten arvata saattoi, meidän ryhmä eksyi heti ensimetreillä... Kaikenlisäksi tarvoimme turhan pitkälle koska etsimäni polku olikin pienempi kuin olin ajatellut ja kävelimme sen ohitse. Lopulta suuntasimme takaisinpäin, ja pian tulikin Tuulalta viesti että ensimmäinen henkilö on löytynyt ja että he antavat ensiapua (ea-nukke). Lähestyessämme etsinnän alkupistettä Usko oli löytänyt toisenkin kadonneen, joka oli myös ensiavun tarpeessa. Koko ryhmämme auttoi ensiavussa kunnes saimme luvan lopettaa.

Tällä rastilla oli seuraavaksi vuorossa tottelevaisuusosuus, ja liikkeet arvottiin koirien kesken. Meidän tehtäväksi tuli seuraaminen, joten hain Herin autosta ja kiertelin vaadittavat törpöt ja koivut Herin kulkiessa yllättävänkin nätisti vierelläni. Siitä suuntasimme koirankantopaikalle kiertelemään liikennepuistoa. Onneksi Heri ei ole hoffi isoimmasta päästä sillä kierreltävää oli jonkin verran.

Kolmas ja viimeinen rasti oli vähän pidemmän matkan päässä, Ali-Marttilan puutarhalla. Kasvihuoneisiin oli kadonneena nuori tyttö ja häntä etsimään lähtenyt täti. Tuula päätti että rasti voi olla Herille vähän liian vaativa Herin nuoresta iästä johtuen, joten Velmu ja Usko jatkoivat hommia, minun päästessä tällä kertaa Miian kartturiksi. Alue olikin sen verran helpompi että tällä kertaa pysyin koko ajan kartalla. Tämä rasti oli hyvin mielenkiintoinen koska se oli käytännössä kokonaan rakennusetsintää.

Kello läheni seitsemää ja alkoi jo hieman hämärtämään, joten koirille laitettiin vilkkupannat ja ohjaajat nappasivat otsalamppunsa. Tarkistimme ensin Uskon kanssa tien vierustan ja sitten siirryimme sisätiloihin. Melko pian löysimmekin ensimmäisen eksyneen, ja ilmoitin asiasta Tuulalle. Tuula vielä varmisti että olemme löytäneet oikean henkilön, ja sitten saimme käskyn jatkaa suunnitelman mukaan. Kohta tuli Tuulalta viestiä että toinenkin eksynyt on löytynyt, mutta samantien selvisi että löytynyt ei olekaan vielä kaivattu täti vaan lapsen äiti joka oli myös lähtenyt itsekseen etsintöihin, joten homma jatkui. Onneksi ei mennyt kauaa kun Tuula ilmoitti että nyt on oikea kadonnut löytynyt, joten päivä oli osaltamme onnellisesti pulkassa.

Päivä oli kaikenkaikkiaan varsin antoisa, ja opimme ennenkaikkea luottamaan koiriimme ja näimme miten ne käyttäytyvät tilanteessa joissa ohjaaja on melko pihalla eikä tunne paikkoja saatikka tiedä missä maalimiehet ovat. Nuoret koiramme saivat positiivisia kokemuksia ja toivottavasti niiden itseluottamuskin myös nousi (toivottavasti ei nouse ihan päähän...). Ryhmässämme on todella hyvä tiimihenki joten työskentely oli senkin puolesta erittäin mukavaa. Saimme myös pienen maistiaisen siitä millaista tosietsinnät saattavat olla.

Kuvia tapahtumasta löytyy täältä.